DOMESTIC NOIR JA TYTTÖ

" HÄN TIETÄÄ, ETTÄ EDESSÄ ON PITKÄ YÖ" - 
DOMESTIC NOIR JA TYTTÖ



Genre on yksi tapa kirjoittaa adaptaatiosta. Tekstit sijoitetaan genreen tiettyjen piirteiden perusteella, jotta niitä on helpompi käsitellä ja joskus on tarve luokitellakin. Neonoirin eräs alalaji Domestic noir on alun perin syntynyt kehystämään kirjallisuuden piirteitä.  Elokuva-adaptaatioiden keskuudessa on pitkään kirjoitettu nykyaikaan sijoitetusta ja merkittävästi tyyliseikkoja painottavasta liikkeestä neonoir.  Neonoir on poikinut alalajeja kertomaan kirjallisuuden ja elokuvan välisistä suhteista. Alalaji Domestic noir kiinnittyi alkujaan kirjalliseksi genreksi, mutta adaptaatiot kertoivat, kuinka genrepiirteitä oli sovitettu elokuvallisiksi. Tarkastelussa on kaksi menestyskirjaa ja niistä adaptoidut elokuvat.  Kun genrepiirteitä haastetaan, tekstit ovat suhteessa toisiinsa samuuden ja eroauuden perusteella. Taustalle asetetaan konteksti eli kuvaillaan -noir-piirteitä taustoitukseksi ja pyritään vetämään johtopäätöksiä kysyen, onko alalaji vielä aktiivinen ja miten.

Adaptaatiot kirjallisesta elokuvaan käsittävät tiettyä tekstuuria, jonka voi havaita vasta, kun teokset on haastettu samuuden ja erojen mukaan. Haastaminen kääntää huomion kontekstiin ja viimeisenä uudistavaan uudelleen luentaan.  Oheisessa tarkastelussa lähtökohtana on, että valittujen tekstien narratiivisissa strategioissa olisi ainakin yksi yhteinen tekijä.

Alun perin Film noir tuli tunnetuksi kohtalokkaista naishahmoistaan ( femme fatale).  Aikaa kului ja rikoskirjallisuus sekä -elokuva muuttuivat.  Film noirin perillinen neonoir paneutui nykyaikaan ja kaupunkiin. Neonoirissa on painottunut elokuvan tekninen ja siten tyyli. Patricia Highsmith tuli tunnetuksi adaptaatiosta Hitchcockin elokuvasta Strangers in the Train (1952). Hän on tehnyt sovitukset myös elokuviin The Talented Mr Ripley ja Two Faces of January.  Highsmith toi esiin mytologiaa ja filosofista, mutta parhainten hänet tunnistaa queer-alatekstistä. Tarinoiden pääosassa on kuitenkin vielä kaksi miestä, jotka tutkivat toisiaan.

Domestic noirin kirjailijat ovat olleet naisia, jotka kirjoittavat naisista. Naiskirjailijat erottautuivat perinteisestä Agatha Christie -tyyppisestä dekkarista, jossa murhaaja selvitetään ja saadaan kiinni. Domestic noiriin sisällytettiin mysteerejä, joissa loppu saattaa poiketa merkittävästi perinteisestä lopetuksesta. Neonoir antoi genreen päähenkilöt: lapselliset naiset.  Pohjavire oli usein feministinen.

Gillian Flynnin menestysromaani Gone Girl vaikutti trendeihin niin, että romaania ja elokuva-adaptaatiota Gone Girl ryhdyttiin pitämään virstanpylväänä.  Uusia naisten kirjoittamia rikosromaaneja ilmaantui runsaasti ja viitattiin Gillian Flynnin koulukuntaan.  Näissä teksteissä tyttö on tehty kiinnostavaksi, mutta ihmissuhteet jäävät vaille. Aikuiset tytöt saattavat tappaa saadakseen takaisin jotain siitä, mitä ovat menettäneet.  Moraali tai se, mitä päähenkilö haluaa elämältään, jää lopussa siintämään horisonttiin.  2000-luvun toisella vuosikymmenellä rikoskirjallisuus on pitkälti naisten kirjoittamaa ja nämä naiset osaavat tummien mysteerien kirjoittamisen. Kirjojen ja elokuva-adaptaatioiden näkökulma on kirjoittaa realistisesti käsitettävästä miljööstä, jota korostaa henkilöiden ja erityisesti päähenkilön psyykkinen.

Domestic noir käyttää narraatiossaan epäluotettavaa kerrontaa. Osittain dokumentaariset päiväkirjakertomukset valotetaan -noirmaista poliisitutkintaa vasten. Nuoret naiset ovat 20-30 -vuotiaita.  Heillä on nälkä rakkauteen ja loistokkaaseen elämään, mutta psyykkinen värittää realistista tummin sävyin. Tytöt joutuvat ns. rivien väliin ja putoavat psyykkisesti samaan maailmaan, jossa teinit elävät salaisuutensa. Pienen tytön sielu ja pimein salaisuus sekä identiteetin arvoituksellisuus näyttäytyvät, kun kotielämä ei enää riitä.

Käsite 'Doomy Domestic Thrillers' kertoo naisten salaisuuksista.  Naisten on yhtäältä pidettävä salaisuutensa, mutta toisaalta teinimaailma näyttäytyy siinä, että samaan aikaan tytöt haluavat paljastaa salaisuutensa.  Päähenkilöiden maailma näyttäytyy painajaisena, surrealistisena ja epämääräisenä miljöönä ja maisemana 'en terrain vaque'.  Romaanien ja elokuvien miljöö on rikoksen leimaamaa, yksinäisyyttä kokevan kauhupaikka, kuten joen haiseva suistoalue, lähiöiden ostoskeskukset, juna-asemat ja kävelytiet alikulkutunneleineen.

Ohessa pyritään lukemaan alalajin Domestic noir tunnuspiirteitä kahden naiskirjailijan kirjoittaman romaaniin ja romaaneista muokattujen elokuva-adaptaatioiden pohjalta. Tarkastelussa on Gillian Flynnin kirjoittama romaani Gone Girl, 2012, ja samanniminen David Fincherin ohjaama elokuva-adaptaatio vuodelta 2014 sekä Paula Hawkinsin romaani The Girl on the Train, 2015, ja niin ikään samanniminen Tate Taylorin ohjaama elokuva-adaptaatio 2016.Viimeiseksi kontekstia luomaan on valittu Darcey  Bellin 2017 kirjoittama esikoisromaani A Simple Favor, 2017, ja Paul Feigin ohjaama samanniminen elokuva-adaptaatio 2018.



Gillian Flynn: Gone Girl, 2012

Kun ajattelen vaimoani, ajattelen hänen päätään.  Aluksi päänmuotoa, kun näin hänet ensimmäistä kertaa, näin hänen takaraivonsa, ja sen kaarissa oli jotain ihastuttavaa.  Kuin kiiltävässä maissinjyvässä ja joenuoman fossiilissa. (Flynn, Kiltti tyttö, s. 11)

Gillian Flynnin romaani tutkii modernin, pitkäaikaisen suhteen psykologiaa. Narraatio kuvaa kahta sukupuolta, jotka puhuvat toisistaan 'se nainen' tai 'se mies' ja jossa tumma on korostunutta. Miehen taustoitus vaimonsa kallosta tuo esiin kompleksisen hahmon, joka ihastumisen jälkeen jää paikalleen ja tekee vaimostaan muotokuvaa.  Hän on kiintyneempi kaksoissisareensa, lapsuudenkotiinsa kuin vaimoonsa.  Vaimon läheinen on päiväkirja, jolle hän uskoutuu ja kirjaa muotokuvaa miehestään. Alla kulkee feministisen kerronnan virta. Vaimon kadottua pari joutuu murhamysteerin pyörteeseen ja antamaan tietoja itsestään viranomaisille.  Viranomaisten mukaan pariskunta ei tunne toisiaan.

Kirjan alkupuoliskolla molemmat osapuolet kertovat preesensissä omaa tarinaansa.  Amy pitää päiväkirjaa ja on teinityttömäisesti kirjoittamiselleen uskollinen.  Äiti on kirjoittanut lastenkirjasarajaa Amazing Amy, jonka alkukuva Amy on, mutta lastenkirjan Amy on aina askeleen edellä. Päiväkirja on eräs kerrontastrategia eli menneen ajan merkitsemistä ja muodoltaan se lähenee kirjeen kirjoittamista.  Äiti on kirjoittanut Amysta, ei Amylle. Amyllä on tapana ennen hääpäivää jättää miehelleen kirjeenomaisia vihjeitä, joiden mukaan tämä löytää hääpäivälahjansa.  Nick pitää Amya lapsellisena.  Alkupuolella päivämerkinnät korostavat 'sokerisuutta' ja tunnemaailma leijuu korkealla. Avioliitto paljastuu kuitenkin vaikeaksi ja päiväkirja paljastaa feministisen tytön, joka on kadonnut näyttääkseen jotain miehelleen. Nickiin on kytketty realistinen rikoksen selvittämisen taso.  Avioliitossa Nick on uskoton ja hänen näkemys avioliitosta on julma ja kyyninen.  Amy sitoo miehensä uudelleen.  Hän ei anna Nickin kävellä ylitseen ja on löytänyt tämän pimeästä alastomana itsenään.

Amy on kotoisin New Yorkista.  Alussa Amyn lapsuudenperhe rahoittaa parin avioliittoa, mutta kun molemmat jäävät työttömiksi, tilanne muuttuu. Nick ei pidä pahana, että Amy tai hänen lapsuudenperheensä kustantaa hänen elämänsä.  Amy ilmaisee Nickille, mikä heidän taloudellinen tilanteensa on. Heidän on muutettava Nickin kotiseudulle Missouriin joen rannan maisemiin.  Nickille se on helpotus, sillä on hän on pelännyt koko ajan, että hänen lähtökohtansa Missourin köyhyyden alueilta paljastuvat. Pariskunta ilmoittaa lähtevänsä hoitamaan Nickin äitiä. Amy kirjoittaa kaiken olevan tuhon alkua.  Nickin perhe syrjäyttää hänet kuitenkin.  Kumpikin tukeutuu lapsuudenperheeseen kuin armeijaan.

Amyn sielunmaisemaa kuvaa hänen tapansa käsittää aviovaimona oleminen eri vaiheissa. Hän ei halua olla pompottava nainen apinamaiselle miehelleen tai nalkuttava akka.  Nickille Amy ei  paljastu muuksi kuin nimittelyksi 'Crazy Bitch'.  Lopetus palauttaa tilanteen murhan jälkeen elliptisesti alkuun.  Nick on avannut sieluaan itsetutkimuksella ja juristilleen, joka ilmaiseen tuntevansa Nickin ja ehdottaa vaimonsa kuuntelemista. Hän ei ole niin tyhmä kuin Nick kuvittelee.

Nick ei ole katsonut pahaksi vaimonsa katoamista ja mediaa seuraava yleisö on jäänyt ihmettelemään tunteettomalta vaikuttavaa miestä. Kuuluisien talk show -emäntien kiinnostus on saada pariskunta takaisin yhteen. Amy hankkiutuu raskaaksi ja Nickin elämä ja baari ovat turvattuja. Nick sopeutuu julkisuuden valokeilassa olemiseen. Kaksoissisar Margo jää hylätyksi, pelinappulan arvoiseksi avioparin pelaamassa pelissä, jossa ase pysyy tyynyn alla.



David Fincher: Gone Girl, 2014



Elokuva aloittaa antamalla kohtauksen bileistä, joissa Nick järjestää Amylle revolverihaastattelunomaisen kosintarituaalin. Nick hyökkää nokittelevillaja loukkaavillakin kysymyksillä ja Amy lähtee mukaan. Molemmat ovat päihtyneitä. Amy kuvataan mieleltään ikään kuin leijailevan lapsellisesti näkemättä eteensä. Pari on ottanut mittaa toisistaan: "Sainpas sinut!"  Tilanne seuraa toistaan, kunnes verikään ei ole vieraampaa kuin 'tuo toinen'.

Kohtaus paljastuu takaumaksi.  Elokuvan narraatio vihjaa epäluotettavaan kerrontaan. Muisteleva henkilö on Amy. Voice-over ottaa kertojan roolin ja audiovisuaalinen näyttää. Parin suhde vaikuttaa alussa sattumanvaraiselta eikä vihjaa avioliittoon eikä kasvuun. Amyn psyykkistä korostetaan ylitse realistisen.  Elokuva paljastaa fiktiivisen maailman, jossa avioliitto ei voi olla tasapainoinen.

Kirjan epäluotettava narraatio on adaptoitu elokuvalliseksi.  Gone Girl luetuttaa ja katsotuttaa itseään niin, ettei tiedä kenen agenda kulloinkin on kyseessä. Päiväkirja-muoto on sovitettu voice-overeiden käyttämiseen.  Voice-overeiden käyttö muistuttaa osin  siirtyleviltä monologeilta, mikä on elokuvallinen analogia sille, että kirjan aviopari tekee muotokuvia toisistaan avioliittonsa eri vaiheissa.  Amy roikkuu nuoruudessa, lapsuudessa, vaikka se on ollut kylmä paikka. Nickille on riittänyt, että Amy tuo rahaa.

Elokuvan avainkohtaus on Amyn muisto ensimmäisestä sokerisuudelmasta biletalon sisäpihalla. Avioliittonsa myöhemmässä vaihessa Amy joutuu todistamaan Nickin uskottomuuden näkemällä tämän samassa paikassa antamassa 'sokerisuudelmaa' vieraalle naiselle.  Amyssä ei ollut erityistä, ei mitään. Hän voisi yhtä hyvin olla hukutettuna Missourin likaiseen jokimaisemaan.

Amy lavastaa entisen koulutoverinsa pelastajakseen tultuaan ryöstetyksi motellissa.  Amyllä on kuitenkin suunnitelma saada Nick takaisin.  Nickin juristi lukee Amyn viestin tv-haastattelun kautta ja tuntien Nickin ehdottaa tälle Amyn kuulemista. Koulutoveri Desi Collings on pelastaja, joka haluaisi Amyn takaisin sellaisen näköiseksi kuin muistaa tämän olleen. Amy ei ole sama.  Hän välittää vain Nickistä.

Amy saa Nickin takaisin ja Nick joutuu takaisin Amyn luokse. Kun aviopari uskaltaa samaan sänkyyn, mukana kulkeutuu sama epäluottamus kuin alussa:

Mitä ajattelet? Miltä sinusta tuntuu? Mitä olemme tehneet toisillemme. Mitä vielä teemmekään.

Paula Hawkins: The Girl on the Train, 2015

Paula Hawkinsin kirjoittama The Girl on the Train on psykologinen trilleri, jota kritiikki rinnasti Gillian Flynnin romaaniin Gone Girl. Molempien romaanien narraatio pohjautuu epäluotettavan kerronnan strategioihin. Paula Hawkinsin kerronta pohjaa niin ikään päiväkirjamerkintöihin. Päiväkirjan kirjoittajia eli minä-muodossa kirjoittavia on kolme nuorta naista: Rachel, Anna ja Megan. Romaanin sivut päiväävät heidän huomioitaan ja tapahtumia aamulla, illalla ja joskus iltapäivälläkin. Päiväkirjamuoto viittaa menneessä tapahtuneeseen.

Meganin tarina valottaa  uskoutumista psykiatrille, josta tulee myös Meganin  rakastaja. Megan murhataan romaanin alkupuolella.  Megan on linkki kaikkien henkilöiden välillä ja hänen tarina avautuu vasta rikoksen selvittyä.  Rachel  on jäänyt työttömäksi ja asuu ystävättärensä luona, jolta Rachel on pidättänyt häpeälliset salaisuutensa.  Rachel on alkoholisoitunut ja matkaa junalla aamuisin ja palaa työajan mukaisesti illalla.  Hänellä on tapana seurata junan ikkunasta erästä taloa ja sen pariskuntaa.  Rachel on adaptoinut heidät meilikuvitushenkilöikseen ja antanut heille nimiksi Jason ja Jess.  Rachel käsittelee muistikatkoksiaan lapsellisin keinoin.  Eräänä päivänä Rachel on varma siitä, että hänen pariskuntansa toinen osapuoli on ollut uskoton.  Hän on nähnyt sen.  Anna on Rachelin entisen miehen Tomin vaimo.  Heillä on lapsi ja Rachel kärsii, koska hän ja Tom olivat suhteessaan lapsettomia.

Rachel kärsii oudoista muistikatkoksista, mutta seuratessaan ventovieraiden elämää hän huomaa muistavansa kuitenkin.  Mielikuvitusmaailman idyllinen pariskunta hajoaa, kun  Rachel on varma, että mediakiinnostuksen herättänyt murha paikallisella alueella, on ottanut uhrikseen  naisen, jota hän on seurannut.  Rachel vaihtaa mielikuvitusmaailmastaan yksityisetsivän rooliin humalapäisenä ja tunkeutuu aviomiehen Scottin luo.  Rachel tekeytyy kuolleen Meganin entiseksi työtoveriksi. Scott  joutuu epäillyksi ja Meganin psykiatri.  Kun selviää, että Megan on ollut raskaana eikä kumpikaan ole isä, Rachel itse joutuu epäillyksi.

Rachel alkaa saada muistiaan takaisin, murhailta avautuu tapahtumilla juna-aseman alikulkukäytävässä.  Hän on tavannut Tomin, joka on lyönyt hänet tajuttomaksi.  Nainen  Tomin mukana oli Megan.  Poliisi selvittää, että Megan oli raskaana, ei psykiatrille eikä Scottille, vaan Rachelin entiselle miehelle Tomille.

Tom ei halunnut Meganin saavan lastaan.  Tämä koki lähiöalueen häpeää siitä, että hänellä olisi kaksi lasta eri naisille.  Loppukohtaus käydään Annan, Rachelin ja Tomin välillä.  Molemmat naiset tietävät totuuden.  Anna on löytänyt Tomilta näyttötodisteen: Meganin puhelimen.  Rachel tulee varoittamaan Annaa, mutta turhaan.  Hän joutuu Tomin murhayrityksen kohteeksi.  Rachel saa käteensä korkkiruuvin,  jolla iskee Tomia kaulaan - mutta se ei riitä selviytymiseen.  Anna on tullut ja työntää ruuvin syvemmälle Tomiin pelastaen Rachelin.

Megan ja ei-toivottu lapsi haudataan. Meganin päiväkirja avaa tämän kipeän salaisuuden teini-iältä. Megan on synnyttänyt lapsen ja jäänyt yksin.  Uupuneena hän on nukahtanut ammeeseen vauva rinnallaan ja vauva on menehtynyt Meganin nukahdettua.

Rachel istuu junassa, nyt käytävän toisella puolella.  Hän ei juo, vaan matkaa Meganin haudalle pohtien, millaisia Megan ja hänen lapsi Libby olivat olleet ja millaisiksi hän oli kuvitellut heidät. Rachel tuntee olonsa hylätyksi.

Edessä on pitkä yö. Ja minun täytyy nousta aamulla aikaisin jotta ehdin junaan. (Hawkins, Nainen junassa, s. 381)

Tate Taylor: The Girl on the Train, 2016


Tate Taylor adaptoi Paula Hawkinsin Englantiin sijoittuvan tarinan amerikkalaista lähiöä kuvaavaksi. Ilme on erilainen ja talot ovat amerikkalaisia omakotitaloja pihoineen.  Mielikuva englantilaisesta junanvarren todellisuudesta on poissa.  Kolmen naisen tarinat limittyvät toisiinsa, mutta pääosassa on lineaarisesti etenevä juoni, Rachelin tarina preesensissä keskeisinä kysymyksinä, kuinka Rachel selvittää rikoksen ja saa udelleen kiinni elämästään.

Juoni kuvaa Rachelin päivittäistä tissuttelua ja päämäärätöntä matkustamista junalla.  Taylor kuvaa junan sisätiloja Rachelin subjektiivista näkökulmaa painottaen. Hän näkee sumeasti, on varova, pelokas ja ympäristö vääristynyt ja ahdas.  Katsoja näkee rohtuneet huulet ja huolimattomattomaksi jätetyt punakat kasvot.  Romaani painottaa sitä, mitä Rachel näkee junan ikkunasta: mielikuvitusmaailmaa Jessistä ja Jasonista.

Elokuva kertoo Rachelin vierailuista Annan luona ja Annan pelkoa siitä, että lapseton Rachel tekee jotain pahaa vauvalle humalapäissään.  Anna on väsynyt kotirouva, jota Rachelin ohella Megan on auttanut lapsenvahtina.

Rachel joutuu kuulusteluun, koska tämä on seuraillut kadonneen Meganin elämää sekä lähennellyt tämän leskeä Scottia.  Rachelilla on ollut surrealistinen ja eksistentiaalinen tarve selvittää Meganin murha ja samalla Rachel ei tajua, kuinka lähelle murhaajaa hän on ajautunut.

Tapahtumat etenevät ikään kuin niiden olisi pitänyt tapahtua, jotta elämä voisi jatkua.  Useista sattumista koostuu loppuratkaisu.  Naiset hankkiutuvat eroon Tomista.

Päiväkirjojen kirjoittaminen on siirretty editointipainotteiseksi aikaa ja tilaa käsitteleväksi narraatioksi.  Tate Taylorin elokuva on ehkä parhaiten tutkinut Rachelin  psyykkistä junassa.  Junassa tapahtunut on ollut   asioita selvittävä rituaali aina mielikuvitusmaailmasta saakka muistikatkoksien kautta  Meganin murhan selvittämiseen.  Rachel pääsee kiinni todellisuuteensa, joka on ollut liian raskas.  Alkoholiongelma jää ja peilikuvat häviävät, kun Rachelin aivot ovat  paljastaneet tälle, mitä tapahtui murhailtana juna-aseman alikulkutunnelissa.



Darcey Bell:  A Simple Favor, 2017 ja Paul Feig: A Simple Favor, 2018

Darcey Bellin esikoisromaani A Simple Favor julkaistiin vuonna 2017 ja sitä rinnastettiin Gillian Flynnin romaaniin Gone Girl. Romaania kiitettiin juonesta, joka oli rikas ja täynnä käänteitä.  Narraatio luotti myös epäluotettavan kerronnan tekniikkaan.

Paul Feigin ohjaaman elokuva-adaptaation, 2018, arvosteluissa nousi esiin myös rikas juoni, mutta käsikirjoitukseen adaptoituna jotkut juonenkäänteet vaikuttivat kaukaa haetuilta ja pakotetuilta.  Intertekstiksi hahmottui kuitenkin Gone Girl.  Elokuva toi uutta alagenreen Domestic noir.  Emilyn erottautuminen muista on luotu näyttelijäntyöllä ja puvustuksella.  Emily on ylitse muiden ja hänet nähdään Stephanien silmin.  Stephanie on tyttömäinen äiti, joka kirjoittaa Vlogia, mutta jää välittömästi ja pinnallisesti Emilyn lumoihin.  Stephanie ajautuu tyttömäisessä ihailussaan liian pitkälle.

Elokuvassa Emilyn puvustus nousee jo muotisuunnittelijoiden tasolle ja esiin marssille.
Alun ylisanat Emilystä, joka on kuin unelma, paljastaa Stephaniessa tytön, jolla on Paula Hawkinsin Rachelin tapaan 'pitkä yö edessä'.  Juoni keskittyy Emilyyn, joka pyytää pientä palvelusta Stephanielta.  Emily kuitenkin katoaa ja Stephanie kiinnostuu tutkimaan, mitä Emilylle tapahtui.

Elokuvalla ja kirjalla on nähty yhtymäkohtia genreen Domestic noir.  Narraatio kuvaa Emilyn psykologiaan perustuvalla dynamiikalla realistista todellisuutta vasten.  Kerronta on epäluotettavaa ja sisältää suspensea, juonen merkityksen painottamista ja twistejä.  Mysteeri jää rikosgenren ytimeen.  Elokuva tuo esiiin kaksi kompleksista persoonaa ja he ovat naisia.  Mysteerit vievät henkilönsä peilitaloon.

Elokuva avautuu Stephanien Vlogilla, joka on suunnattu perheenäideille. Stephanie valmistaa pikkuleipiä samalla kun hän lörpötteleeVlogille Emilyn tapaamisesta. Hän pitää Emilyä parhaana ystävänään varautuneesti.  Narraatio vie flashback -jaksoon, joka näyttää, mitä ensimmäisellä tapaamiskerralla tapahtui.  Emily tekee vaikutuksen: hän ajaa Porschella, pukeutuu kuin Karl Lagerfeldt aikanaan ja asuu modernissa rakennuksessa, jonka interiööri on suuri ja siten veistoksillisia muotoja suosivaa.

Taustalla soi ranskalaisia balladeja, jotka ei-diegeettisenä musiikkina yhdistyvät Emilyyn, mutta sama musiikki kuuluu myös diegeettisenä elokuvan fiktiivisessä maailmassa Stephanien hyräilemänä.  Stephanie tuo ei-diegeettisen musiikin elokuvan fiktiiviseen maailmaan eläytymällä, laulamalla autossa tai päästäkseen tunnelmaan.

Emilyn ja Stephanien välinen suhde on kuvattu siten, että Blake Livelyn pituutta on korostettu Anna Kendrickin lyhyyteen verrattuna. Blake Lively katsoo häntä yläkulmasta ja pitää nörttinä, eläytyjänä.  Stephanie ns. ihailee toista, mutta jos tilanne aukeaa, hän opportunistisesti alkaa syödä toista.  Emily vuorostaan on manipuloiva. Naisten väliin jää Emilyn kadottua Emilyn aviomies, josta tulee Stephanien rakastaja.

Elokuvan rakenne hahmottuu Stephanien Vlogien kautta.  Henkilö alkaa muuttua puhuessaan Vlogissaan Emilystä Emilylle, jonka hän tietää olevan olemassa kuolemansa jälkeenkin.  Stephaniesta tulee etsivä, joka riippuu kuin koira tutkittavien lahkeissa, kunnes saa heistä irti sen, mitä on halunnut.  Komediallinen ote muuntuu Stephanien persoonassa.

Emily palaa henkiin ja ottaa yhteyttä Stephanieen, koska hän on joutua kiinni kaksoissisarensa murhasta.  Hän tietää, että Stephanie on nyt muuttunut.  Hän ei voisi enää pyytää palvelusta.
Visuaalinen näyttää Emilyn hukuttaneen kiristävän kaksoissisarensa. Stephanie tapaa Emilyn ja syyttää tätä sisarensa murhasta.  Emily väittää sisarensa tehneen itsemurhan. Henkilöt käsittelevät asian verbaalisesti väitellen ja katsoja saa luottaa visuaaliseen kerrontaan siitä, mitä tapahtui.

Elokuva käsittelee Stephanien 'shownainen' -persoonassa kovia teemoja, kuten  lapsuuden veljenmakaajaa, minkä visuaalinen näyttää, mutta myöhemmin käy ilmi, että veli ja aviomies eivät kuolleet auto-onnettomuudessa eikä Stephanie tiedä, kuka on lapsensa isä. Visuaalinen muistuttaa flashback-kohtauksena editoiden auto-onnettomuuteen ja Stephanien kannalta epämieluisaan kohtaukseen, jossa katsoja oppii visuaalisen kautta, että sekä mies että veli elävät ja autokin on ehjä.

Stephanie ja Emily eivät ole oikeastaan edes pitäneet toisistaan, vaan nokitelleet toisiaan.  Stephanien häpeä on suuri ja tämä pettää Emilyn luottamuksen.  Emily on kysynyt liikaa. Stephanie makaa Emilyn aviomiehen, pääsyynä se, että mies on kuulunut Emilylle.  'Shownainen' yrittää ottaa haltuun Emilyn vaatehuoneen onnistumatta siinä.  Muotokuva Emilystä luodaan puvustuksella elokuvan alkupuolella. Palattuaan takaisin elämään Emily haluaa äänittää nauhan siitä, mitä mieltä hänen mies on ollut rakastajattarestaan. Emily soittaa nauhan Stephanielle toivoen liittolaista miestään vastaan, joka olisi halunnut pitää suuren määrän rahaa vakuutuspetoksena. Lopun ampumakohtaus on keinotekoisen oloinen, mutta tekee muotokuvaa itse kustakin henkilöhahmosta.

Stephanie on koko ajan tyttömäinen ja kulkee pompulaneuleessa, mutta hän lyö Emilyä tämän aseilla.  Emily joutuu 20 vuoden rangaistukseen ja kepeiden lopputekstien mukaan on sopeutunut laitoselämään.  Emilyn aviomies on saanut takaisin asemaansa suosikki-kirjailijana  ja hänellä on pojan huoltajuus.  Stephanie pitää edelleen Vlogia ja ruokareseptien ohessa hän ratkaisee rikosmysteerejä.  Hän on ratkaissut jo 30 rikosta. Stephanien show jatkuu ja Vlogi on saanut lisää katsojia.

Elokuvan  musiikki nousee merkittäväksi tyylitekijäksi ja luo kuvaa tytöstä ja tytön vaiheista.  Pienet ranskalaiset balladit luovat muotokuvia. Tunnusmelodia ja muu ei-diegeettinen musiikki sisältää Serge Gainsbourgin tuotantoa ja 1980-luvun henkeen luotuja naislaulajien esittämiä balladeja.  Elokuva käsittää myös muuta tähän päivään sijoitettua musiikkia, kuten rap- tai hip hoppia.



LÄHTEET:

Flynn, Gillian: Kiltti tyttö.(Alkuteos Gone Girl) Suom. Terhi Kuusisto. England 2012.

Hawkins, Paula: Nainen junassa. (Alkuteos The Girl on the Train) Suom. Oona Timonen. Toinen painos. Keuruu 2005.

Fincher, David: Gone Girl, 2014. Ohjaus: David Fincher. Käsikirjoitus: Gillian Flynn romaanin Gone Girl pohjalta.  Pääosissa: Ben Affleck, Rosamond Pike, Neil Patrick Harris.

Taylor, Tate:  The Girl on the Train, 2016. Ohjaus: Tate Taylor. Käsikirjoitus: Erin Cressida Wilson Paula Hawkinsin samannimisen romaanin pohjalta.  Pääosissa, Emily Blunt, Allison Janney, Rebecca Ferguson.

Feig, Paul: A Simple Favor, 2018. Ohjaus: Paul Feig. Käsikirjoitus: Jessica Sharzer  Darcey Bellin samannimisen romaanin pohjalta.  Pääosissa: Anna Kendrick, Blake Lively.

Bell, Darcey: A Simple Favor, 2017. Harper.



Mirjami Riutta